(Osa 1 on täällä.)
Kauan odotettu ja suunniteltu melontaretki Katrin kanssa Repoveden kansallispuistoon onnistui kuin onnistuikin tällä viikolla mitä parhaimmassa kesäsäässä. Luonto näyttäytyikin upeana: auringon kimalluksena melkein tyynen järven pinnassa, vanamoiden mattona kivien päällä, kesäyön kuutamona tai lumpeiden kukintana.
Kun kaksi neulojaa lähtee melomaan, tärkeänä matkatavarana on neulepussi, joka tällä kertaa meillä molemmilla sisälsi sukkaneuleen. Miulla on vaikeuksia löytää melontaretkelle sopiva ohje. Edellisenä iltana kokeilin muutamaa lankaa ja ohjetta, mutta päädyin Taito-lehdessä olleeseen Mustikkamaa-sukkiin.
Olisi pitänyt noudattaa Katrin esimerkkiä ja neuloa ihan perussukkia. Mie onnistuin tekemään Mustikkamaahani useamman virheen, koska juttelimme koko ajan niin innokkaasti, etten ennättänyt keskittyä ohjeeseen. Sukkia neulottiin leiritulilla, lounastauolla kallioilla, laiturilla ja teltassa, kun hyttyset tekivät neulomisen mahdottomaksi ulkona.
Vuosia sitten kävimme Katrin kanssa yhdessä vaeltamassa Lapissa Saariselällä nykyisessä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Silloin juoksentelimme rinkat selässä pitkin tunturin rinnettä uudet, juuri neulotut norjalaispaidat päällä. Nyt ei enää huvita rinkkaa kantaa, kun kantojuhdaksi voi ottaa kanootin ja mukaan mahtuu käsityöpussikin.
Retkeemme liittyi myös jännityksen hetkiä, kun kanootti otti ja lähti omille teilleen meidän kutimet kyydissään. Olin jättänyt kanootin kiinnittämättä rantaan, koska oli niin tyyntä. Istuimme nuotiolla ja juttelimme niin innokkaasti, ettemme huomanneet kanootin lähteneen. Onneksi se rantautui viereisen niemen rantaan, josta sain sen kiinni ja meloin sen takaisin leiriimme.
Oli autuasta pysähtyä syömään saareen hyvää ruokaa, juomaan teetä ja neulomaan. Tosin neuloahan voi missä vaan...
Väsyneet, mutta onnelliset neulojat saapuivat kimpsuineen ja kampsuineen sovittuun aikaan noutopaikalle. Noutajalle (tässä tapauksessa Miehelle) vain piti vakuuttaa, että enää vain yksi kerros ennen kuin voidaan pakata tavarat autoon.
